Katkaisen nyt pitemmän aikaa kestäneen hiljaisuuden. En ole jaksanut/viitsinyt/kehdannut kirjoitella tasapaksusta elämästäni vähään aikaan. Asiat ovat periaatteessa ihan samassa jamassa kuin ennenkin. Tapailen edelleen herra Xää, edelleen tietämättä mitä siltä suhteelta haluan, vai haluanko mitään. Mukavaahan meillä on, mutta kysymyksiä heräilee koko ajan. Onko se sitä mitä tahdon? Onko hän sellainen mies jonka tahdon? Pystynkö sitoutumaan vielä? Onko meillä tarpeeksi yhteistä? Jos paljastan syvimmät, häpeällisimmät asiat itsestäni, pystyykö hän edes katsomaan minua sen jälkeen? Olenko kypsä suhteeseen, joka mahdollisesti tällä kertaa voisi kestää loppuun asti? Niinpä niin, epäilyksiä riittää. Jotenkin tunne siitä, että jotain puuttuu, on voimistunut. Ja koen itseni koko ajan riittämättömämmäksi, ainakin mitä tulee tunteisiin ja kykyyn tuntea. Tuntuu, etten kykene enää tuntemaan syviä tunteita, kiintymystä, välittämistä, rakkautta. Päinvastaisten tunteiden kanssa ei sen sijaan ole mitään ongelmia. Tai no, ehkä nekään eivät ole niin voimakkaita kuin aiemmin. On kuin olisin jonkinlaisessa katatonisessa tilassa. Ihan kuin kaikki neutraalia voimakkaammat tunteet olisivat suljettuina jonnekin minun ulottumattomiin. En tiedä. Sen tarkemmin määrittelemätön "jonkin" puuttumisen tunne on läsnä jatkuvasti.

Viime aikoina olen miettinyt menneisyyttäni, tai paremminkin elämääni viitisen vuotta sitten. Kävin vanhalla koulullani viime viikolla tapaamassa entistä opettajaani. Kun menin sinne luokkaan, tuntui kuin olisin astunut ajassa taaksepäin. Kaikki oli ennallaan, tuoksuja myöten. Juttelimme opettajani kanssa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Keskustelimme monista asioista. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin opettajani minulle antama hyväksyntä, siitä huolimatta että minusta ei tullutkaan sitä mitä piti (ammatillisesti ajatellen). Kun tein lähtöä, hän astahti vierelleni ja taputti minua päälaelle ja sanoi, että ihan hyvä minusta tuli. Tuo hyväksyntä.. Se oli jostain syystä kovin tärkeää minulle. Tämä opettaja oli minulle hyvin läheinen koko kuusi vuotta, jonka siinä koulussa olin. Hänen luokkaansa pakenin murheitani, ja siellä vietin paljon vapaa-aikaani. Opettajani kanssa kävin monia syvällisiä ja filosofisia keskusteluja, jotka nyttemmin ovat kyllä jo vaipuneet muistojen synkkiin syövereihin. Se, että hän hyväksyi minut aikuisena, "lopputuloksena", tuntui uskomattoman hyvältä. Silloin kai tajusin ensimmäisen kerran kuinka paljon olen hakenut hyväksyntää olemassaololleni jo vuosia. Oikeutusta. Tarkoitusta. Syytä. Valtava haikeus ja lopullisuus valtasi minut kun lähdin pois sieltä. Tiedän, etten luultavasti enää koskaan käy siellä. Opettaja jää eläkkeelle parin vuoden kuluttua, enkä näe mitään syytä käydä siellä enää hänen lähtönsä jälkeen. Olen menettänyt yhden turvasataman. Tähän asti olen aina tiennyt, että sinne voin palata, mutta enää en voi. No, olisihan tässä vielä pari vuotta aikaa, mutta tavallaan sanoimme jo hyvästit. Ehkä näemme joskus muualla, mutta se ei ole sama asia. Opettajani ja minun välinen ystävyys on ajatuksissani hyvin tiukasti kytköksissä tuohon luokkaan ja sen tunnelmaan.

Jos olisin tehnyt tähän astisen elämäni tärkeimmät ratkaisut tuossa luokassa, luulen, että nyt eläisin elämää, jota oikeasti tahtoisinkin, enkä tätä paskaa.