Tämä päivä oli yhtä kapinen kuin eilinen. Työpäivä oli yhtä helvettiä. Työsopimukseni tuossa paikassa loppuu kuukauden päästä. Ja työni kasaantuvat vuorelta liukuvan lumipallon tavoin. Mitä enemmän töitä eteeni tulee, sitä enemmän ahdistun ja sitä vähemmän saan niitä tehtyä. Mutta se töistä, en tahdo niistä puhua.

Kävin äitini luona tänään. Ensimmäiset 15 minuuttia menivät hyvin kun oltiin eri huoneissa. Sitten istahdettiin teelle ja kaikki alkoi luisua alamäkeen. Ensin tuli sanaharkkaa koirastani. No, se meni sitten siihen että minä lopetin puhumisen ja tuijotin kyyneleet silmissä teekuppiani. Päätin sitten avautua äidille miehestä jota tapailen. Kerroin, että minua ahdistaa, sanotaan nyt vaikka herra X:n halu muuttaa lähemmäs minua. Olemme siis kaukosuhteessa, välillämme parisataa kilometriä, joka minulle sopii mainiosti. Sanoin äidille etten halua herra X:n muuttavan, en tahdo että se suhde menee niin vakavaksi. Tiedän, ettei herra X edes harkitsisi muuttoa jos ei olisi minua tavannut (melko itsekästä, eikö totta?). Sanoin, että minun pitäisi työstää edellistä suhdetta ja eroa vielä. Kerrankin olimme yhtä mieltä. Kerroin, että herra X on juuri sellainen mies kun mitä rinnalleni tahtoisin loppuelämäkseni, mutta että minusta tuntuu etten pysty rakastamaan vielä. Minun pitäisi ensin oppia rakastamaan itseäni. Siinä yksi taito jota en ole koskaan ymmärtänyt tai osannut. Äiti alkoi taas puhua lapsuudestani ja siitä kuinka en koskaan saanut toimivan parisuhteen mallia ja kuinka huono itsetunto minulla on lapsuudesta johtuen. Äiti, naispuolinen Dr. Phil.. Äiti kertoi asian, jota en edes muistanut enkä osannut yhdistää nykyiseen elämääni. Mennäänpä vuosissa jokunen taaksepäin. Isäni petti äitiäni mennen tullen koko avioliiton ajan. Ja äiti kai tavallaan tiesi sen koko ajan. Lapsuuteni merkittävin muisto on jatkuvat riidat ja pelko siitä että äiti lähtee. Tänään äitini sanoi, että lapsena sulkeuduin huoneeseeni itkien aina kun vanhempani riitelivät. Aina. Kyllä minäkin sen nyt muistan. Muistan ne itkut ja sen hirveän pelon. Pelkäsin sitä että minut jätetään. Niinhän siinä tietenkin kävikin, mutta olin jo melkein parikymppinen kun äiti lähti. Ehkä juuri tuosta syystä en osaa riidellä, pelkään sitä että minulle huudetaan. Itken heti, jos joku korottaa ääntään. En osaa riidellä, pakenen konflikteja ja ristiriitoja. En pysty käsittelemään asioita. Kiellän kaiken. Ja tästä pääsemmekin takaisin siihen, etten pysty rakastamaan. Näppärästi vielä, eikö? No jaa.. Keskustelimme itsetunnostani. Äiti sanoi että se on heikko. Minä sanoin ettei. Äiti sanoi: esität vaan, kyllä minä tiedän että tuon kuoren alla se on huono ja ettet pidä itsestäsi. Tottahan se on. Yritän vakuuttaa/esittää että olen varma ja ylpeä itsestäni. En oikeasti ole, esitän vaan niin helvetin vakuuttavasti että läpi se on mennyt.  Häpeän ja inhoan itseäni. Inhoan sitä että olen saamaton, inhoan heikkouttani kohdata elämän vaikeudet, inhoan sitä etten uskalla käsitellä kipeitä asioita, inhoan sitä kaikkea paskaa jota minuksi ja elämäkseni kutsutaan. Äiti kehotti taas minua menemään terapiaan. Ensimmäisen kerran siitä oli puhetta viisi vuotta sitten. Ehkä nyt olisi aika. Itkin koko matkan äitini luota kotiin.