No joo, saatoin liioitella otsikossa mutta eipä sen niin väliä. Eilinen ja tämä päivä ovat olleet hieman parempia kuin edeltäjänsä, mutta silti aina välillä jumitun pohtimaan liiankin synkeitä asioita. Hahaa, on aika hauska huomata kuinka hyvin olen pystynyt salaamaan tämän pimeän puoleni.. Mainitsin asiasta tänään parhaalle ystävälleni sähköpostissa. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan näistä asioista joita käyn läpi, eikä myöskään tietoakaan synkeistä aikakausistani. Mietin, että olenko tosiaan niin hyvä esittämään iloista ja railakasta pimua, joksi kaikki minua luulevat, vai onko ystäväni todella niin sokea ettei ole huomannut mitään. Luultavasti ensin mainittu on oikeampi syy, olenhan piilottanut syvimmät tunteeni kaikilta. Jopa itseltäni. Kuinka ollakaan, ystäväni huolestui kovin, ja kaiketi pelkää että olen jo köyttä rasvaamassa. Vakuutin (tavalliseen tapaani) että kaikki on hyvin ja että huoleen ei ole aihetta. Enhän tietenkään voinut sanoa, että mieli on musta kuin kissan sisus. Kadun suunnattomasti että kerroin hänelle. Vaikken juuri muuta kertonut kuin että äiti ehdotti terapiaa jne. Pelkään, että asia leviää muiden ihmisten tietoon. Luotan kyllä ystävääni, mutta eihän sitä koskaan tiedä.  En tahdo näyttää muille haavoittuvuuttani, kaikki pitävät minua kovana tyyppinä, joka tietää mitä haluaa eikä anna periksi eikä anna kenenkään loukata. Voisiko se olla kauempana totuudesta.. Eipä juuri. Piilotan kaiken vähänkin heikkoutta merkitsevän valheellisen iloisuuden ja välinpitämättömyyden alle. "Ihan sama jos et pidä minusta, se on sinun ongelmasi, ei minun.. hahaha" Kylläpä joo..

Lueskelin tänään innoittajanani toimineen pojan blogia. Hän oli maininnut minut siinä. Se tuntui hassulta. Tavallaan olin otettu, erityisen hyvältä tuntui kun ko. henkilö mainitsi kuinka iloiseksi oli tullut kun kerroin kuinka hänen kirjoituksensa ovat saaneet minut miettimään ja aloittamaan oman blogin. Tosin, hän kutsui minua fanikseen. Siihen en yhtyisi, vaikka hänen kirjoituksensa upeita ovatkin ja ihmisenä hän vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta, fiksulta ja mukavalta. Ehkä jopa sellaiselta johon voisin rakastua. Thank god välimatkaa on se nelisen sataa kilometriä. Olen miettinyt pitäisikö minun antaa hänelle blogini osoite. En tiedä, luultavasti häntä ei kiinnostaisi edes lukea tätä. Siksi toisekseen, en tiedä tahdonko kenenkään vähänkään tutun lukevan tätä. Tai mistä minä tiedän jos lukeekin, mutta onneksi minua ei tästä tunnista, sen verran hyvin olen osannut (näköjään) sisimmät ajatukseni piilottaa tutuiltani.

Luojan kiitos pian pääsen kotiin. Kyllä, kirjoitan tätä työajalla. Hirveä päänsärky on jyskyttänyt koko päivän, kahdesta aspiriinista huolimatta. Tahdon kotiin. Kotiin, jossa odottaa jumalaton tiskivuori ja yleinen kaaos. Pitäisi siivota, mutta sekin tuntuu liian ylivoimaiselta. En ole siivonnut yli kahteen kuukauteen. Järkyttävää. Äitini sanoi toissa päivänä että lapsena olin tunnollinen ja tein kaiken huolella. Mihin se on kadonnut se tunnollisuus?! Miksen voi olla ihana punaposkinen kodinhengetär, jonka huushollissa ei villakoirat nurkissa pyöri? Miksen saa mitään koskaan aikaiseksi? Uuvun pelkästä ajatuksesta. *huokaus*