Katkaisen nyt pitemmän aikaa kestäneen hiljaisuuden. En ole jaksanut/viitsinyt/kehdannut kirjoitella tasapaksusta elämästäni vähään aikaan. Asiat ovat periaatteessa ihan samassa jamassa kuin ennenkin. Tapailen edelleen herra Xää, edelleen tietämättä mitä siltä suhteelta haluan, vai haluanko mitään. Mukavaahan meillä on, mutta kysymyksiä heräilee koko ajan. Onko se sitä mitä tahdon? Onko hän sellainen mies jonka tahdon? Pystynkö sitoutumaan vielä? Onko meillä tarpeeksi yhteistä? Jos paljastan syvimmät, häpeällisimmät asiat itsestäni, pystyykö hän edes katsomaan minua sen jälkeen? Olenko kypsä suhteeseen, joka mahdollisesti tällä kertaa voisi kestää loppuun asti? Niinpä niin, epäilyksiä riittää. Jotenkin tunne siitä, että jotain puuttuu, on voimistunut. Ja koen itseni koko ajan riittämättömämmäksi, ainakin mitä tulee tunteisiin ja kykyyn tuntea. Tuntuu, etten kykene enää tuntemaan syviä tunteita, kiintymystä, välittämistä, rakkautta. Päinvastaisten tunteiden kanssa ei sen sijaan ole mitään ongelmia. Tai no, ehkä nekään eivät ole niin voimakkaita kuin aiemmin. On kuin olisin jonkinlaisessa katatonisessa tilassa. Ihan kuin kaikki neutraalia voimakkaammat tunteet olisivat suljettuina jonnekin minun ulottumattomiin. En tiedä. Sen tarkemmin määrittelemätön "jonkin" puuttumisen tunne on läsnä jatkuvasti.

Viime aikoina olen miettinyt menneisyyttäni, tai paremminkin elämääni viitisen vuotta sitten. Kävin vanhalla koulullani viime viikolla tapaamassa entistä opettajaani. Kun menin sinne luokkaan, tuntui kuin olisin astunut ajassa taaksepäin. Kaikki oli ennallaan, tuoksuja myöten. Juttelimme opettajani kanssa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Keskustelimme monista asioista. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin opettajani minulle antama hyväksyntä, siitä huolimatta että minusta ei tullutkaan sitä mitä piti (ammatillisesti ajatellen). Kun tein lähtöä, hän astahti vierelleni ja taputti minua päälaelle ja sanoi, että ihan hyvä minusta tuli. Tuo hyväksyntä.. Se oli jostain syystä kovin tärkeää minulle. Tämä opettaja oli minulle hyvin läheinen koko kuusi vuotta, jonka siinä koulussa olin. Hänen luokkaansa pakenin murheitani, ja siellä vietin paljon vapaa-aikaani. Opettajani kanssa kävin monia syvällisiä ja filosofisia keskusteluja, jotka nyttemmin ovat kyllä jo vaipuneet muistojen synkkiin syövereihin. Se, että hän hyväksyi minut aikuisena, "lopputuloksena", tuntui uskomattoman hyvältä. Silloin kai tajusin ensimmäisen kerran kuinka paljon olen hakenut hyväksyntää olemassaololleni jo vuosia. Oikeutusta. Tarkoitusta. Syytä. Valtava haikeus ja lopullisuus valtasi minut kun lähdin pois sieltä. Tiedän, etten luultavasti enää koskaan käy siellä. Opettaja jää eläkkeelle parin vuoden kuluttua, enkä näe mitään syytä käydä siellä enää hänen lähtönsä jälkeen. Olen menettänyt yhden turvasataman. Tähän asti olen aina tiennyt, että sinne voin palata, mutta enää en voi. No, olisihan tässä vielä pari vuotta aikaa, mutta tavallaan sanoimme jo hyvästit. Ehkä näemme joskus muualla, mutta se ei ole sama asia. Opettajani ja minun välinen ystävyys on ajatuksissani hyvin tiukasti kytköksissä tuohon luokkaan ja sen tunnelmaan.

Jos olisin tehnyt tähän astisen elämäni tärkeimmät ratkaisut tuossa luokassa, luulen, että nyt eläisin elämää, jota oikeasti tahtoisinkin, enkä tätä paskaa.

Viime päivinä ei ole paljonkaan tapahtunut. Paitsi että kävin eilen parturissa, sitä iloa olinkin odottanut jo pari viikkoa. Ihanaa ihanaa, leikkaus ja väri 60,50jyyroa. Ei paha, ja tuloskin on vallan mainio. Veikkaisin että uusista hiuksistani riittää minulle iloa jopa useaksi päiväksi, niin tyytyväinen olen uuteen tyyliini. Ällistyttävää kyllä, jostain minäkin osaan vielä iloita.

Olen jo aiemmin kertonut innoittajanani toimineesta pojasta, olenhan? Muistelisin niin. Minua ärsyttää suunnattomasti kun en ole saanut ko. poikaa kiinni ..hmmmmh.. no pitkään aikaan, on tästä kaiketi jo toista viikkoa kun ollaan viimeksi juteltu. No jaa, ilmeisesti emme vaan ole sattuneet messengeriin samaan aikaan. Minun on ikävä häntä, sillä nautin kovasti ajatusten vaihdosta hänen kanssaan. Ei sillä että minulla olisi mitään erityistä asiaa hänelle, tahtoisin vaan tietää kuulumiset. Tai siis, kyllähän minä tiedän mitä hänelle kuuluu, luenhan hänen blogiaan, mutta on kuitenkin eri asia jutella hänen kanssaan kuin vain lukea hänen blogiaan. Mutta mutta, enpä valita tuosta enää.. Sanon vain että HMMHMMHMM I miss U! :)

Olen huomannut ikävöiväni myös herra Xää. Tai siis, on ollut muutaman kerran sellainen "olisipa kiva jos olisit täällä"-olo. Ja se on ihan mukava tunne. Kuitenkin, minusta tuntuu vähän siltä etten ole edes ihastunut. Hänen kanssaan olo on liian helppoa. Siis, enkö minä ole IKINÄ tyytyväinen?! Listaanpa tähän muutaman asian mitkä minua jossain määrin häiritsevät herra Xssä:

- passiivisuus, siis siinä mielessä että emme juurikaan ikinä tee mitään, makoilemme vain sohvalla ja katsomme telkkaa. Don't get me wrong, sekin on ihan mukavaa, mutta minä tahtoisin välillä tehdä jotain muutakin

- juominen, vaikkei omakaan suu ole tuohesta tehty, niin mielestäni hän juo aika paljon. Tosin, minut tavattuaan todellakin on vähentänyt kuulemma mutta silloin kun otetaan, otetaan kunnolla..

- pukeutuminen, häntä ei kiinnosta miltä näyttää. En itsekään ole mikään muotiguru enkä todella mikään trendien perästä juoksija, mutta arvostan ehjiä ja siistejä vaatteita

- rahankäyttö, hänelle on normaalia että tili on REILUSTI miinuksella ennen tilipäivää. Mielestäni se on vähän kummallista, etenkin kun hänellä kuitenkin tietääkseni on ihan hyvät tulot

Siinähän ne. Eivät nuo mitään perustavanlaatuisia ongelmia ole, mutta jotenkin mietityttää. Tässä vaiheessahan pitäisi vielä olla pinkit lasit päässä ja ignota tuollaiset asiat. Hmph. En tiedä. Katsotaan nyt mitä tapahtuu, ehkä taas viikonlopun jälkeen tietää paremmin... Hope so. 

Fiilis? Ihan ok. Myrtymysaste? Aika alhainen. Vitutuskäyrä? Nollatasoa. Mikä minua vaivaa?! Viikonloppuni sujui rauhallisissa merkeissä, perjantaisen työmatkan (lähtö 04.00, paluu 20.00) jälkeen en enää tohtinut ajatellakaan juomista (tunnustan, kävin yhdellä) ja lauantainakin murjotin kotona kolmesta syystä. Syy 1. Herra X ei tänä viikonloppuna tullut luokseni, joten hänen kanssaan en luonnollisesti sitten lähtenyt minnekään. Syy 2. Kusipääkaverini oli mieluummin kultansa kuin MINUN kanssani (kiitos vaan, silloin kun MINÄ seurustelin Petterin kanssa, lähdin AINA kaverini kanssa minne vaan, AINA kun hän pyysi ja silloinkin kun ei pyytänyt) Syy 3. Minulla ei ole muitakaan ystäviä, enkä tahtonut yksin lähteä minnekään. Normaalisti tilanne ei sinällään olisi vituttanut, onhan minulla tietokone ja messengerin päässä lukuisia ystäviä (20 karkea arvio). Tällä haavaa kaikki kuitenkin olivat jossain muualla, joten jouduin roikkumaan chatissa, mikä vitutti suunnattomasti. Tosin, löysin sieltä jälleen yhden uuden kamun, jonka lisäsin messengeriin muiden jatkoksi. No, ihan hyvä että olin selvinpäin, sain startattua sitä työhommaa josta ehkä olen maininnut. Tai sitten en ole, en todellakaan muista. Kuitenkin, hyvä minä.

Minuun on nyt iskenyt ilmeisesti joku vakava tauti, koska olen jo jonkin aikaa kantanut suurta huolta ruokavaliostani (lue: olen alkanut syödä hieman terveellisemmin) ja eilen jopa tein vatsa-persetreenin. En ole evää heilauttanut ainakaan puoleen vuoteen, joten olin aika ällistynyt tuosta aikaansaannoksestani. Hurraa hurraa. Tänään niin sanotut vatsalihakseni ovatkin olleet hieman hellänä, joten luulenpa että ainakin vatsatreenin toistan tänään. Jos mitään kipeytymistä ei olisi ollut havaittavissa, en takuulla olisi toista kertaa itseäni rääkännyt. Masokisti, hmmm?

Tänään päivääni ilahduttaa suunnattomasti postiin saapuneet uudet bootsini, jotka käyn noutamassa töiden jälkeen. Tuskin maltan odottaa! Tiedän, ei kovin kaksinen ilonaihe, mutta jostain minunkin on valopilkkuni revittävä. Todella, todella toivon että ne ovat sopivat. Otin vieläpä varmuuden vuoksi numeroa isommat kuin mitä normaalisti käytän, jotta paksut pohkeeni varmasti mahtuisivat niihin. Jos ne eivät mahdu, niin luultavasti pillahdan itkuun ja kiukuttelen ja synkistelen ainakin viikon. Hmm, hitto vieköön. Olenkohan minä jo maksanut ne bootsit tilauksen yhteydessä? Tekstarilla tulleessa saapumisilmoituksessa ei mainittu mitään hinnasta. Luultavasti en maksanut, koska tilasin ne töissä ollessani, eikä minulla täällä (joo, kirjoitan työajalla taas) ole mitään nettipankkitunnuksia mukana. Siispä, automaatin kautta on mentävä hakemaan ne. Varmuuden vuoksi.

Huomaan olevani liian pirteällä tuulella (lue: ei erityisemmin vituta mikään) kirjoittaakseni tämän enempää. Ketä kiinnostaa minun uudet bootsini saatika muut kivat jutut? Ei ketään, ei minua ainakaan kiinnostaisi jos tätä tuubaa lukisin. Angstiahditusvitutusmasennusstuffia vaan, kiitti kiitti!

Hassua kuinka sitä ei keksi mitään kirjoittamista kun on paremmalla mielellä. Tai no, paremmasta en tiedä, mutta ainakaan järkyttävän synkät ajatukset eivät ole olleet viime päivinä päällimmäisenä mielessä. Ei, ei se tarkoita sitä että asiat olisivat paremmin. Eivät todellakaan ole. Mieleni keinuu edestakaisin kuin hullu pakkopaidassa. Mutta kaikkeen kai tottuu, vai mitä?

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen ei juurikaan mitään merkittävää ole tapahtunut. Niin no, laitoin minä viestin sille viime viikonloppuiselle säädölleni, kysyin jäikö kuinka paskat fiilikset siitä perjantaisesta turaamisesta. Kuulemma vähän jäi. Vastasin siihen, että nimenomaan siitä syystä en harrasta tuollaisia juttuja. Tähän sain vastauksen, että olipahan kokemus tuokin. Jotenkin jäi sellainen olo, että minussa oli vika kun hän ei saanut. No döö, mitä voi odottaa känniseltä naiselta.. Mutta mutta, eipä tuota ongelmaa ole koskaan kenenkään muun kanssa ollut. Teki mieleni sanoa sille jätkälle että se oli ehkä huonointa seksiä ever, siis huonointa jota minä olen saanut. Mutta en sanonut. Päätin hiljaa mielessäni että ei pelkoa että tulisi toistumaan. Ei todellakaan.

Katumus tuosta hölmöilystä on kaiketi kaduttu, olen oikeastaan jo unohtanut koko jutun. Ihan kuin sitä ei olisi edes tapahtunut. No jaa, ehkä sitten olen niin kylmä ihminen etten jää tuollaisia suremaan maailman tappiin asti. Ei, ei se ole syy siihen, vaikka ehkä niin ajatteletkin, hyvä lukijani. En vain koe sitä merkittävänä asiana. Eri asia olisi, jos olisi syttynyt jotain tunteita ko. henkilöä kohtaan. Silloin olisin katunut ja tuntenut syyllisyyttä pitempään. Mutta nyt on vain sellainen No Hard Feelings -olo, ja se siitä. Hmph, en minä oikeasti ole niin julma kuin miltä vaikutan.

Töissä on mennyt kohtuullisesti viime aikoina, olen jopa saanut kiitosta työstäni. Kahdesti tällä viikolla, itse asiassa. Vaikkakaan en juurikaan pidä työstäni (liikaa vastuuta ja odotuksia jne.), on silti mukavaa saada palautetta. Siis, ihan mitä tahansa palautetta. Vielä mukavampaa on, jos palaute sattuu olemaan positiivista. Olen siitä kovin iloinen, vaikka noissa "kehutilanteissa" tietenkin mitätöin itseäni ja tekemisiäni. Hassua, kuinka en osaa ottaa kehuja vastaan. Olisi hienoa, jos pystyisi kiittämään kehuista aidosti, ja olemaan itsestään ylpeä. Mutta ei, silloin kun minua kehutaan, mitätöin kehut välittömästi sanomalla jotain sellaista kuin "noh, itse olen sitä mieltä ettei se nyt ihan niinkään ole" tai että "minusta ei kyllä tunnu siltä että olisin saanut mitään aikaan". Ehkäpä sekin liittyy jotenkin heikkoon itsetuntoon. Mietin ensimmäisenä että vittuillaanko minulle. Mietin sitä hetken, ja totean itselleni että kyllä, kyllä minulle nyt vittuillaan ja sitten en usko sanaakaan kehuista. Mutta kuitenkin, ehkäpä pieni osa minusta myötäilee, sillä tulen kumminkin loppujen lopuks suhteellisen hyvälle mielelle. Vai johtuuko se siitä, että olen iloinen että minut on huomattu? Voi olla, se kuulostaa järkevältä. Jos ilkeäisin, tatuoisin otsaani tekstin huomaa minut.. Sehän minä olen, pieni huomionkipeä vässykkä. Ikävä kyllä.

Toivon että huomenna paistaisi aurinko. Ilmeisesti auringon(kin) takia olen ollut valoisammalla mielellä. Tänään oli pilvistä ja mieli sen mukainen. Hassua sekin..

 

Missähän vaiheessa totun tähän tunteiden vuoristorataan? Luultavasti en koskaan, sillä muutokset ajtuksissani ja tunteissani jaksavat ällistyttää edelleen. Eilen kerroin huikeasta morkkiksestani ja aikeistani lopettaa niin sanottu suhteeni herra Xn kanssa. No jaa, herra X oli luonani eilisestä tähän aamuun ja fiilikset ovat taas muuttuneet. Minulla oli oikein mukava ilta ja tämä aamu hänen kanssaan. Nyt on sitten ikävä, pitkästä aikaa. Tosin, olen melko hämmentynyt, sillä herra X esitteli minut eilen kaverilleen tyttöystävänään. Kylmä hiki alkoi valua otsallani sen jälkeen. Mutta toisaalta, kyllähän se kuulosti ihan mukavalta. Mutta samalla hieman ahdistavalta. Tai, lähinnä tuntui siltä etten ole ansainnut kyseistä "kunnianosoitusta". Syyllisyyshän se oli mikä siellä viilteli sisuksiani. No, näillä korteilla mennään.

Kävimme siis katsomassa erästä bändiä eilen. Keikka oli huikean hyvä, nautin suunnattomasti musiikista. Paikalla oli myös entinen poikaystäväni, ja melkoinen joukko hänen sukulaisiaan. Voi kuinka minun tuli taas niin ikävä häntä. Vaikka olinkin herra Xn kanssa, jouduin kyllä nieleskelemään kun näin entiseni. Minun on viime aikoina ollut muutenkin melko kova ikävä häntä, vaikka kuvittelin jo pahimman olevan ohi. On niin monta kertaa ollut jo puhelin kädessä että laittaisin viestin ja kertoisin kuinka ikävöin häntä, mutta kova luontoni ei anna periksi nöyrtyä. Ehkäpä minun pitäisi kertoa siitä suhteesta hieman, muistaakseni en ole siitä vielä kirjoittanut.

Tapasin entiseni, sanotaan häntä vaikkapa petteriksi, reilu kolme vuotta sitten. Alkukankeuksien ja vaikeuksien jälkeen aloimme seurustella, ja ensimmäistä kertaa ikinä tunsin, että olen löytänyt miehen, jonka kanssa jutut osuvat yksiin ja jonka kanssa on kertakaikkiaan ihanaa olla. Niinkuin olikin. Ainut mikä minua arvelutti alusta alkaen, oli Petterin ikä. Hän on minusta kaksi vuotta nuorempi, eli kun aloimme seurustella, hän oli vasta 18. Hän oli myös minua kokemattomampi, hänellä ei koskaan ollut ollut suhdetta/suhteita. Koko seurustelun ajan pelkäsin, että mitä jos hän tahtoo jonain kauniina päivänä katsoa, että onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. No, se tapahtui viime joulukuun alussa. Meillä oli mennyt melko huonosti pitemmän aikaa (suhteemme muuttui kun Petteri meni armeijaan), mutta viimeisen pari kuukautta ennen joulukuuta suhteemme oli muuttunut parempaan suuntaan, ja molemmilla oli hyvä olla. Kuitenkin, joulukuun alussa hän sitten ilmoitusluontoisesti kertoi muuttavansa pois. Ei kai se hänellekään helppoa ollut, hänen äitinsä (jonka kanssa olemme edelleen erittäin hyviä ystäviä) kertoi, kuinka poikansa kävi hänen luonaan itkemässä sitä kuinka hän kaipaa minua ja kuinka paljon minusta välittää. Mutta kuitenkaan ei voi olla kanssani. Kuitenkin, kovetin itseni jälleen kerran, enkä antanut itselleni lupaa ikävöidä häntä. Erosta on nyt se kolmisen kuukautta. Emme ole juurikaan olleet tekemisissä sen jälkeen. Petterillä on jo uusi tyttö, alkoivat pyöriä kai viikko pari sen jälkeen kun erosimme. Nyt kuitenkin olen alkanut ikävöidä häntä niin kovin. Meillä oli todella ihanaa yhdessä. Ja hauskaa. *huokaus* No, se siitä.

Ääh. Nyt tuli aika kurja olo. (Huomaa, mieliala vaihtui taas) Jatkan ehkä myöhemmin.