Viime aikoina olen miettinyt menneisyyttäni, tai paremminkin elämääni viitisen vuotta sitten. Kävin vanhalla koulullani viime viikolla tapaamassa entistä opettajaani. Kun menin sinne luokkaan, tuntui kuin olisin astunut ajassa taaksepäin. Kaikki oli ennallaan, tuoksuja myöten. Juttelimme opettajani kanssa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Keskustelimme monista asioista. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin opettajani minulle antama hyväksyntä, siitä huolimatta että minusta ei tullutkaan sitä mitä piti (ammatillisesti ajatellen). Kun tein lähtöä, hän astahti vierelleni ja taputti minua päälaelle ja sanoi, että ihan hyvä minusta tuli. Tuo hyväksyntä.. Se oli jostain syystä kovin tärkeää minulle. Tämä opettaja oli minulle hyvin läheinen koko kuusi vuotta, jonka siinä koulussa olin. Hänen luokkaansa pakenin murheitani, ja siellä vietin paljon vapaa-aikaani. Opettajani kanssa kävin monia syvällisiä ja filosofisia keskusteluja, jotka nyttemmin ovat kyllä jo vaipuneet muistojen synkkiin syövereihin. Se, että hän hyväksyi minut aikuisena, "lopputuloksena", tuntui uskomattoman hyvältä. Silloin kai tajusin ensimmäisen kerran kuinka paljon olen hakenut hyväksyntää olemassaololleni jo vuosia. Oikeutusta. Tarkoitusta. Syytä. Valtava haikeus ja lopullisuus valtasi minut kun lähdin pois sieltä. Tiedän, etten luultavasti enää koskaan käy siellä. Opettaja jää eläkkeelle parin vuoden kuluttua, enkä näe mitään syytä käydä siellä enää hänen lähtönsä jälkeen. Olen menettänyt yhden turvasataman. Tähän asti olen aina tiennyt, että sinne voin palata, mutta enää en voi. No, olisihan tässä vielä pari vuotta aikaa, mutta tavallaan sanoimme jo hyvästit. Ehkä näemme joskus muualla, mutta se ei ole sama asia. Opettajani ja minun välinen ystävyys on ajatuksissani hyvin tiukasti kytköksissä tuohon luokkaan ja sen tunnelmaan.

Jos olisin tehnyt tähän astisen elämäni tärkeimmät ratkaisut tuossa luokassa, luulen, että nyt eläisin elämää, jota oikeasti tahtoisinkin, enkä tätä paskaa.

Olen jo aiemmin kertonut innoittajanani toimineesta pojasta, olenhan? Muistelisin niin. Minua ärsyttää suunnattomasti kun en ole saanut ko. poikaa kiinni ..hmmmmh.. no pitkään aikaan, on tästä kaiketi jo toista viikkoa kun ollaan viimeksi juteltu. No jaa, ilmeisesti emme vaan ole sattuneet messengeriin samaan aikaan. Minun on ikävä häntä, sillä nautin kovasti ajatusten vaihdosta hänen kanssaan. Ei sillä että minulla olisi mitään erityistä asiaa hänelle, tahtoisin vaan tietää kuulumiset. Tai siis, kyllähän minä tiedän mitä hänelle kuuluu, luenhan hänen blogiaan, mutta on kuitenkin eri asia jutella hänen kanssaan kuin vain lukea hänen blogiaan. Mutta mutta, enpä valita tuosta enää.. Sanon vain että HMMHMMHMM I miss U! :)

Olen huomannut ikävöiväni myös herra Xää. Tai siis, on ollut muutaman kerran sellainen "olisipa kiva jos olisit täällä"-olo. Ja se on ihan mukava tunne. Kuitenkin, minusta tuntuu vähän siltä etten ole edes ihastunut. Hänen kanssaan olo on liian helppoa. Siis, enkö minä ole IKINÄ tyytyväinen?! Listaanpa tähän muutaman asian mitkä minua jossain määrin häiritsevät herra Xssä:

- passiivisuus, siis siinä mielessä että emme juurikaan ikinä tee mitään, makoilemme vain sohvalla ja katsomme telkkaa. Don't get me wrong, sekin on ihan mukavaa, mutta minä tahtoisin välillä tehdä jotain muutakin

- juominen, vaikkei omakaan suu ole tuohesta tehty, niin mielestäni hän juo aika paljon. Tosin, minut tavattuaan todellakin on vähentänyt kuulemma mutta silloin kun otetaan, otetaan kunnolla..

- pukeutuminen, häntä ei kiinnosta miltä näyttää. En itsekään ole mikään muotiguru enkä todella mikään trendien perästä juoksija, mutta arvostan ehjiä ja siistejä vaatteita

- rahankäyttö, hänelle on normaalia että tili on REILUSTI miinuksella ennen tilipäivää. Mielestäni se on vähän kummallista, etenkin kun hänellä kuitenkin tietääkseni on ihan hyvät tulot

Siinähän ne. Eivät nuo mitään perustavanlaatuisia ongelmia ole, mutta jotenkin mietityttää. Tässä vaiheessahan pitäisi vielä olla pinkit lasit päässä ja ignota tuollaiset asiat. Hmph. En tiedä. Katsotaan nyt mitä tapahtuu, ehkä taas viikonlopun jälkeen tietää paremmin... Hope so. 

Minuun on nyt iskenyt ilmeisesti joku vakava tauti, koska olen jo jonkin aikaa kantanut suurta huolta ruokavaliostani (lue: olen alkanut syödä hieman terveellisemmin) ja eilen jopa tein vatsa-persetreenin. En ole evää heilauttanut ainakaan puoleen vuoteen, joten olin aika ällistynyt tuosta aikaansaannoksestani. Hurraa hurraa. Tänään niin sanotut vatsalihakseni ovatkin olleet hieman hellänä, joten luulenpa että ainakin vatsatreenin toistan tänään. Jos mitään kipeytymistä ei olisi ollut havaittavissa, en takuulla olisi toista kertaa itseäni rääkännyt. Masokisti, hmmm?

Tänään päivääni ilahduttaa suunnattomasti postiin saapuneet uudet bootsini, jotka käyn noutamassa töiden jälkeen. Tuskin maltan odottaa! Tiedän, ei kovin kaksinen ilonaihe, mutta jostain minunkin on valopilkkuni revittävä. Todella, todella toivon että ne ovat sopivat. Otin vieläpä varmuuden vuoksi numeroa isommat kuin mitä normaalisti käytän, jotta paksut pohkeeni varmasti mahtuisivat niihin. Jos ne eivät mahdu, niin luultavasti pillahdan itkuun ja kiukuttelen ja synkistelen ainakin viikon. Hmm, hitto vieköön. Olenkohan minä jo maksanut ne bootsit tilauksen yhteydessä? Tekstarilla tulleessa saapumisilmoituksessa ei mainittu mitään hinnasta. Luultavasti en maksanut, koska tilasin ne töissä ollessani, eikä minulla täällä (joo, kirjoitan työajalla taas) ole mitään nettipankkitunnuksia mukana. Siispä, automaatin kautta on mentävä hakemaan ne. Varmuuden vuoksi.

Huomaan olevani liian pirteällä tuulella (lue: ei erityisemmin vituta mikään) kirjoittaakseni tämän enempää. Ketä kiinnostaa minun uudet bootsini saatika muut kivat jutut? Ei ketään, ei minua ainakaan kiinnostaisi jos tätä tuubaa lukisin. Angstiahditusvitutusmasennusstuffia vaan, kiitti kiitti!

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen ei juurikaan mitään merkittävää ole tapahtunut. Niin no, laitoin minä viestin sille viime viikonloppuiselle säädölleni, kysyin jäikö kuinka paskat fiilikset siitä perjantaisesta turaamisesta. Kuulemma vähän jäi. Vastasin siihen, että nimenomaan siitä syystä en harrasta tuollaisia juttuja. Tähän sain vastauksen, että olipahan kokemus tuokin. Jotenkin jäi sellainen olo, että minussa oli vika kun hän ei saanut. No döö, mitä voi odottaa känniseltä naiselta.. Mutta mutta, eipä tuota ongelmaa ole koskaan kenenkään muun kanssa ollut. Teki mieleni sanoa sille jätkälle että se oli ehkä huonointa seksiä ever, siis huonointa jota minä olen saanut. Mutta en sanonut. Päätin hiljaa mielessäni että ei pelkoa että tulisi toistumaan. Ei todellakaan.

Katumus tuosta hölmöilystä on kaiketi kaduttu, olen oikeastaan jo unohtanut koko jutun. Ihan kuin sitä ei olisi edes tapahtunut. No jaa, ehkä sitten olen niin kylmä ihminen etten jää tuollaisia suremaan maailman tappiin asti. Ei, ei se ole syy siihen, vaikka ehkä niin ajatteletkin, hyvä lukijani. En vain koe sitä merkittävänä asiana. Eri asia olisi, jos olisi syttynyt jotain tunteita ko. henkilöä kohtaan. Silloin olisin katunut ja tuntenut syyllisyyttä pitempään. Mutta nyt on vain sellainen No Hard Feelings -olo, ja se siitä. Hmph, en minä oikeasti ole niin julma kuin miltä vaikutan.

Töissä on mennyt kohtuullisesti viime aikoina, olen jopa saanut kiitosta työstäni. Kahdesti tällä viikolla, itse asiassa. Vaikkakaan en juurikaan pidä työstäni (liikaa vastuuta ja odotuksia jne.), on silti mukavaa saada palautetta. Siis, ihan mitä tahansa palautetta. Vielä mukavampaa on, jos palaute sattuu olemaan positiivista. Olen siitä kovin iloinen, vaikka noissa "kehutilanteissa" tietenkin mitätöin itseäni ja tekemisiäni. Hassua, kuinka en osaa ottaa kehuja vastaan. Olisi hienoa, jos pystyisi kiittämään kehuista aidosti, ja olemaan itsestään ylpeä. Mutta ei, silloin kun minua kehutaan, mitätöin kehut välittömästi sanomalla jotain sellaista kuin "noh, itse olen sitä mieltä ettei se nyt ihan niinkään ole" tai että "minusta ei kyllä tunnu siltä että olisin saanut mitään aikaan". Ehkäpä sekin liittyy jotenkin heikkoon itsetuntoon. Mietin ensimmäisenä että vittuillaanko minulle. Mietin sitä hetken, ja totean itselleni että kyllä, kyllä minulle nyt vittuillaan ja sitten en usko sanaakaan kehuista. Mutta kuitenkin, ehkäpä pieni osa minusta myötäilee, sillä tulen kumminkin loppujen lopuks suhteellisen hyvälle mielelle. Vai johtuuko se siitä, että olen iloinen että minut on huomattu? Voi olla, se kuulostaa järkevältä. Jos ilkeäisin, tatuoisin otsaani tekstin huomaa minut.. Sehän minä olen, pieni huomionkipeä vässykkä. Ikävä kyllä.

Toivon että huomenna paistaisi aurinko. Ilmeisesti auringon(kin) takia olen ollut valoisammalla mielellä. Tänään oli pilvistä ja mieli sen mukainen. Hassua sekin..

Kävimme siis katsomassa erästä bändiä eilen. Keikka oli huikean hyvä, nautin suunnattomasti musiikista. Paikalla oli myös entinen poikaystäväni, ja melkoinen joukko hänen sukulaisiaan. Voi kuinka minun tuli taas niin ikävä häntä. Vaikka olinkin herra Xn kanssa, jouduin kyllä nieleskelemään kun näin entiseni. Minun on viime aikoina ollut muutenkin melko kova ikävä häntä, vaikka kuvittelin jo pahimman olevan ohi. On niin monta kertaa ollut jo puhelin kädessä että laittaisin viestin ja kertoisin kuinka ikävöin häntä, mutta kova luontoni ei anna periksi nöyrtyä. Ehkäpä minun pitäisi kertoa siitä suhteesta hieman, muistaakseni en ole siitä vielä kirjoittanut.

Tapasin entiseni, sanotaan häntä vaikkapa petteriksi, reilu kolme vuotta sitten. Alkukankeuksien ja vaikeuksien jälkeen aloimme seurustella, ja ensimmäistä kertaa ikinä tunsin, että olen löytänyt miehen, jonka kanssa jutut osuvat yksiin ja jonka kanssa on kertakaikkiaan ihanaa olla. Niinkuin olikin. Ainut mikä minua arvelutti alusta alkaen, oli Petterin ikä. Hän on minusta kaksi vuotta nuorempi, eli kun aloimme seurustella, hän oli vasta 18. Hän oli myös minua kokemattomampi, hänellä ei koskaan ollut ollut suhdetta/suhteita. Koko seurustelun ajan pelkäsin, että mitä jos hän tahtoo jonain kauniina päivänä katsoa, että onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. No, se tapahtui viime joulukuun alussa. Meillä oli mennyt melko huonosti pitemmän aikaa (suhteemme muuttui kun Petteri meni armeijaan), mutta viimeisen pari kuukautta ennen joulukuuta suhteemme oli muuttunut parempaan suuntaan, ja molemmilla oli hyvä olla. Kuitenkin, joulukuun alussa hän sitten ilmoitusluontoisesti kertoi muuttavansa pois. Ei kai se hänellekään helppoa ollut, hänen äitinsä (jonka kanssa olemme edelleen erittäin hyviä ystäviä) kertoi, kuinka poikansa kävi hänen luonaan itkemässä sitä kuinka hän kaipaa minua ja kuinka paljon minusta välittää. Mutta kuitenkaan ei voi olla kanssani. Kuitenkin, kovetin itseni jälleen kerran, enkä antanut itselleni lupaa ikävöidä häntä. Erosta on nyt se kolmisen kuukautta. Emme ole juurikaan olleet tekemisissä sen jälkeen. Petterillä on jo uusi tyttö, alkoivat pyöriä kai viikko pari sen jälkeen kun erosimme. Nyt kuitenkin olen alkanut ikävöidä häntä niin kovin. Meillä oli todella ihanaa yhdessä. Ja hauskaa. *huokaus* No, se siitä.

Ääh. Nyt tuli aika kurja olo. (Huomaa, mieliala vaihtui taas) Jatkan ehkä myöhemmin.

No niin, menimme siis pubille ja sitten sain todellisen kuningasidean jossain vaiheessa (alkoholilla voimakkaasti osuutta asiaan). Piti sitten hankkia sen viime viikonloppuisen säätöpojan numero ja laittaa viestiä sille. Niin tyypillistä.. No eihän siinäkään vielä mitään, mutta sitten kävi ilmi että poika on kuskina ja luonnollisesti pummasin kyydin kotiin kun ei erityisemmin kiinnostanut kävellä hirveässä pakkasessa sitä paria kilometriä mitä kotiin on pubilta matkaa. Heitettiin sitten ystäväni kotiin, ja lienee sanomattakin selvää että tässä vaiheessa olin ihan järkyttävässä humalassa. Ääääh. Nyt seuraa sitten se hirvittävä, hävettävä ja nolo osuus eilisestä. Ajelimme jonkun aikaa kun ei vielä väsyttänyt ja muutenkin oli ihan hauska lörpötellä pojan kanssa. Siinä vaiheessa kun pääsimme sitten kotipihaani, poika pyysi suudelmaa siitä hyvästä että toi minut kotiin. Ja TOTTAKAI minun piti suostua siihen. Aikamme siinä sitten kutuiltiin pihassa, ja sitten poika kutsui itsensä sisälle "kahville". Että pitikin suostua. Aaaaargh. No, kenellekään ei liene yllätys kuinka siinä sitten kävi. Sänkyyn siis mentiin. Ensinnäkin, seksi oli ihan perseestä, kumpikaan ei saanut. Siis, tottakai se oli perseestä kun toinen on suhteellisen kokematon ja minä ihan kännissä. Ja sitten, se oli ihan hirveää jyystämistä, varmaan toista tuntia pitkälti siinä meni urakoidessa kun eräs ei vaan tullut. Sitten oli pakko luovuttaa, kun en enää jaksanut. Käskin pojan kotiin. Tätä EI olisi tapahtunut jos olisin ollut selvinpäin. Voi luoja että kaduttaa. Sinänsä positiivista että tunnen katumusta ja syyllisyyttä, koska sehän tavallaan osoittaa että välitän herra Xstä. Mutta mutta, kuinka pystyn katsomaan häntä silmiin tänään? *huokaus* Miksi minä olen tälläinen? Rikoin kaikkia kolmea sääntöä jotka olen itselleni asettanut.

1. Ei seksiä kännissä

2. Ei ikinä enää itseäni nuorempia poikia

3. Ei pettämistä

Kaikki nuo tuli sitten vedettyä pöntöstä alas eilen. Minä niin tahtoisin olla hyvä ihminen, mutta näköjään se on liian vaikeaa minulle. Olen vaan liian heikko. Ja helppo näköjään (itseironiaa). Minulla taitaa olla jonkin asteinen sitoutumiskammo. Ja seliseliseli. Paskat, olen vain huono ihminen. Häpeän itseäni ja tekojani todella paljon. Petin herra Xn luottamuksen, vaikkei hän sitä tiedäkään. Mutta minä tiedän ja se riittää. En aio kertoa tuosta eilisestä kenellekään. Paitsi sinulle, hyvä lukijani. Jälleen kerran petyin itseeni. Tahtoisin olla ylpeä itsestäni, mutta en luultavasti koskaan pysty siihen. I found the whore in me (Sonata Arcticaa vapaasti lainaten). Minun on pakko lopettaa suhteeni herra Xn kanssa. En pysty siihen. Siis, kyllä minä hänestä välitän, kovastikin, näköjään. Mutta en kestä ajatusta että pettäisin hänen luottamuksensa. Niinkuin olen jo pettänyt. En tahdo satuttaa häntä. En luota itseeni enää tipan vertaa. Miten voi ihminen olla näin paska?! Ja tietenkin juuri nyt soi soittimessani  minun ja herra Xn biisi. Kuin muistutuksena siitä kuinka väärin tein. Voi paska mikä ääliö olen.

Tilanteeni herra Xn kanssa on edelleen sama. En tiedä välitänkö hänestä niin kuin pitäisi. Enkä kuitenkaan uskalla sanoa sitä hänelle kun pelkään satuttavani. Kai minun pitäisi, satutan häntä kuitenkin ennemin tai myöhemmin. Olenhan satuttanut muitakin, tavalla tai toisella. En luota itseeni. En tahdo satuttaa ketään, mutta jotenkin onnistun aina tekemään toiselle pahaa. Onko minua satutettu niin paljon, että alitajuisesti kostan sen muille? Kyllä, kyllä minua on satutettu, niin monin ja julmin tavoin, mutta ei se oikeuta minua satuttamaan muita. Minut on hylätty niin monta kertaa, etten uskalla itse jättää ketään, vaikka tahtoisinkin. Pelkään että aiheutan toiselle samanlaisen kivun kuin mitä olen itse joutunut niin usein kokemaan. Tahtoisin olla edes hieman kova, edes joskus. Silloin olisi helpompaa. Mutta kun en ole, vaikka niin luulin. Olen kova vain pinnalta. Jos sitäkään. Herra X taas eilen kertoi kuinka rakas olen hänelle ja muuta vastaavaa. En osannut vastata oikein mitään. En tahdo sanoa sitä R-sanaa. Don't get me wrong, kyllä minä hänestä pidän, mutta en vain tiedä riittääkö se.

Olen aina toivonut, että löytäisin jonkun, jonka kanssa on hyvä olla ja joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, ja mikä tärkeintä, jota minä voin rakastaa. Joten, mikä helvetti minussa on vikana kun nyt sellainen olisi tarjolla ja tahdon vaan juosta karkuun?! En koe ansaitsevani häntä. Miksi minä ansaitsisin kenenkään rakkauden? Ei minua pidä rakastaa, ei saa rakastaa. MINÄ EN ANSAITSE SITÄ! Olen tyhjä kuori, minussa ei ole mitään rakastettavaa. Ei nyt ainakaan. Ei ennenkuin saan ajatukseni selviksi. Milloin se sitten tapahtuukaan, jos tapahtuu koskaan. Look, it's me, under all those memories..

Olen mä kyllä aika lumppu. Tarkennetaan nyt vielä, että me ei seurustella herra Xn kanssa, tai jos seurustellaan niin minulle sitä ei ole kukaan muistanut kertoa.. Noh, kuitenkin, olin perjantaina vähän radalla, ja tuli sitten hölmöiltyä. Tai siis, no, tulin isketyksi baarissa. Tarkoitus ei todellakaan ollut lähteä iskemään, mutta sitten sinne baariin tuli erän puolituttu poika (4 vuotta nuorempi kuin minä!!) joka liittyi minun ja kaverini seuraan. Poika alkoi välittömästi heitellä "iskurepliikkejä" tyyliin Joey/Frendit. Lähdin sitten leikkiin mukaan, mutta huomaamattani se menikin sitten vähän vakavammaksi kuin mitä oli aikomus. No, suutelua ei lasketa.. Poika oli kaikinpuolin kohtelias ja herttainen, ja kaverini sanoi että poika vaikutti kovin ihastuneelta minuun. No, ei siinä, poika saattoi minut kotiin ja höpötteli kuinka ihana olen. PAH! Sanoin hänelle ettei minuun kannata sekaantua. Kerroin, että olen tavallaan varattu, ja että tilanteeni on muutenkin vähintään huono. Ei tainnut uskoa. No mutta, joka tapauksessa, pääsin kotiin ja yksin jopa. Ei vaihdettu edes numeroita ja hyvä niin. Ja nyt päästään kysymykseen jota olen pohtinut. Miksi minulla ei ole morkkista?! Pitäisi olla. Lasken tuon kuitenkin itse pettämiseksi, vaikkei seurustella herra Xn kanssa. Ja vaikkei muuta tapahtunutkaan kuin suudelmien vaihtelua, pojan kanssa siis. Olenko jotenkin kylmä ja huono ihminen kun en koe katumusta? Olenko täysi lumppu? Ilmeisesti. En tunne mitään. Mistään. Ei iloa, ei surua, ei katumusta, ei mitään.  

Koen, että elämäni on yhtä tasapaksua massaa, ilman valoa, ilman varjoja. Mikään ei enää liikuta minua, mikään ei ilahduta. Tai, ehkä jotkut asiat ilahduttavatkin, mutta vaikutus on vain niin kovin lyhytaikainen. Tiedän, että helpottaisi, jos hoitaisin koulun loppuun. Nytkin on koulutehtävät tuossa alla auki, mutta en vain saa mitään tehtyä. Tunnen huikeaa voittajafiilistä kun saan muutaman rivin kirjoitettua koulutehtäviä, mutta sekin on aina niin suuren työn ja tuskan takana, että en edes halua aloittaa. Olen saamaton laiska paskiainen. Istun vain perseelläni enkä tee mitään muuta kun roikun messengerissä tai jotain muuta yhtä hyödyllistä. Voi kuinka vihaankaan itseäni, tänäänkin..

Kaksi viikkoa sitten alkanut kurkkukipu teki comebackin muutaman päivän poissaolon jälkeen tänään. Olo on kaikinpuolin kurja, ehkä kuitenkin eniten henkisesti. En vain jaksa.

Lueskelin tänään innoittajanani toimineen pojan blogia. Hän oli maininnut minut siinä. Se tuntui hassulta. Tavallaan olin otettu, erityisen hyvältä tuntui kun ko. henkilö mainitsi kuinka iloiseksi oli tullut kun kerroin kuinka hänen kirjoituksensa ovat saaneet minut miettimään ja aloittamaan oman blogin. Tosin, hän kutsui minua fanikseen. Siihen en yhtyisi, vaikka hänen kirjoituksensa upeita ovatkin ja ihmisenä hän vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta, fiksulta ja mukavalta. Ehkä jopa sellaiselta johon voisin rakastua. Thank god välimatkaa on se nelisen sataa kilometriä. Olen miettinyt pitäisikö minun antaa hänelle blogini osoite. En tiedä, luultavasti häntä ei kiinnostaisi edes lukea tätä. Siksi toisekseen, en tiedä tahdonko kenenkään vähänkään tutun lukevan tätä. Tai mistä minä tiedän jos lukeekin, mutta onneksi minua ei tästä tunnista, sen verran hyvin olen osannut (näköjään) sisimmät ajatukseni piilottaa tutuiltani.

Luojan kiitos pian pääsen kotiin. Kyllä, kirjoitan tätä työajalla. Hirveä päänsärky on jyskyttänyt koko päivän, kahdesta aspiriinista huolimatta. Tahdon kotiin. Kotiin, jossa odottaa jumalaton tiskivuori ja yleinen kaaos. Pitäisi siivota, mutta sekin tuntuu liian ylivoimaiselta. En ole siivonnut yli kahteen kuukauteen. Järkyttävää. Äitini sanoi toissa päivänä että lapsena olin tunnollinen ja tein kaiken huolella. Mihin se on kadonnut se tunnollisuus?! Miksen voi olla ihana punaposkinen kodinhengetär, jonka huushollissa ei villakoirat nurkissa pyöri? Miksen saa mitään koskaan aikaiseksi? Uuvun pelkästä ajatuksesta. *huokaus*

Kävin äitini luona tänään. Ensimmäiset 15 minuuttia menivät hyvin kun oltiin eri huoneissa. Sitten istahdettiin teelle ja kaikki alkoi luisua alamäkeen. Ensin tuli sanaharkkaa koirastani. No, se meni sitten siihen että minä lopetin puhumisen ja tuijotin kyyneleet silmissä teekuppiani. Päätin sitten avautua äidille miehestä jota tapailen. Kerroin, että minua ahdistaa, sanotaan nyt vaikka herra X:n halu muuttaa lähemmäs minua. Olemme siis kaukosuhteessa, välillämme parisataa kilometriä, joka minulle sopii mainiosti. Sanoin äidille etten halua herra X:n muuttavan, en tahdo että se suhde menee niin vakavaksi. Tiedän, ettei herra X edes harkitsisi muuttoa jos ei olisi minua tavannut (melko itsekästä, eikö totta?). Sanoin, että minun pitäisi työstää edellistä suhdetta ja eroa vielä. Kerrankin olimme yhtä mieltä. Kerroin, että herra X on juuri sellainen mies kun mitä rinnalleni tahtoisin loppuelämäkseni, mutta että minusta tuntuu etten pysty rakastamaan vielä. Minun pitäisi ensin oppia rakastamaan itseäni. Siinä yksi taito jota en ole koskaan ymmärtänyt tai osannut. Äiti alkoi taas puhua lapsuudestani ja siitä kuinka en koskaan saanut toimivan parisuhteen mallia ja kuinka huono itsetunto minulla on lapsuudesta johtuen. Äiti, naispuolinen Dr. Phil.. Äiti kertoi asian, jota en edes muistanut enkä osannut yhdistää nykyiseen elämääni. Mennäänpä vuosissa jokunen taaksepäin. Isäni petti äitiäni mennen tullen koko avioliiton ajan. Ja äiti kai tavallaan tiesi sen koko ajan. Lapsuuteni merkittävin muisto on jatkuvat riidat ja pelko siitä että äiti lähtee. Tänään äitini sanoi, että lapsena sulkeuduin huoneeseeni itkien aina kun vanhempani riitelivät. Aina. Kyllä minäkin sen nyt muistan. Muistan ne itkut ja sen hirveän pelon. Pelkäsin sitä että minut jätetään. Niinhän siinä tietenkin kävikin, mutta olin jo melkein parikymppinen kun äiti lähti. Ehkä juuri tuosta syystä en osaa riidellä, pelkään sitä että minulle huudetaan. Itken heti, jos joku korottaa ääntään. En osaa riidellä, pakenen konflikteja ja ristiriitoja. En pysty käsittelemään asioita. Kiellän kaiken. Ja tästä pääsemmekin takaisin siihen, etten pysty rakastamaan. Näppärästi vielä, eikö? No jaa.. Keskustelimme itsetunnostani. Äiti sanoi että se on heikko. Minä sanoin ettei. Äiti sanoi: esität vaan, kyllä minä tiedän että tuon kuoren alla se on huono ja ettet pidä itsestäsi. Tottahan se on. Yritän vakuuttaa/esittää että olen varma ja ylpeä itsestäni. En oikeasti ole, esitän vaan niin helvetin vakuuttavasti että läpi se on mennyt.  Häpeän ja inhoan itseäni. Inhoan sitä että olen saamaton, inhoan heikkouttani kohdata elämän vaikeudet, inhoan sitä etten uskalla käsitellä kipeitä asioita, inhoan sitä kaikkea paskaa jota minuksi ja elämäkseni kutsutaan. Äiti kehotti taas minua menemään terapiaan. Ensimmäisen kerran siitä oli puhetta viisi vuotta sitten. Ehkä nyt olisi aika. Itkin koko matkan äitini luota kotiin.